Rutiineista mielenrauhaa

2.5.24

Heräsin viiden jälkeen. Pikku ärsytys pääsi yllättämään kun luulin hetken olevani myöhässä. Sitten hoksasin että ”pakollinen” aika nousta oli vasta yli puolen tunnin päässä. Rutiinit tuo minulle mielenrauhaa. Usein illalla valmistaudun jo seuraavaan aamuun. Laitan keittiön kuntoon, että on kiva tulla aamulla kahvin keittoon. Siistin pöydän, jotta saan aamulla sytyttää kynttilät. Muutenkin selkeä ympäristö vapauttaa kirjoittamista. Jostain syystä minun on vaikea keskittyä jos ympärillä on hirmu sotku. Laitan työvaatteet valmiiksi yms. Osaksi teen sen myös siksi etten herätä koluamalla koko perhettä jotka saavat jäädä vielä nukkumaan kun lähden töihin. Osaksi siksi että on helpompi rentoutua kun on valmistautunut.

Käyn vielä aamun aikataulut iltaisin läpi. Kun olen käynyt mielessäni läpi mitä milloinkin tapahtuu, milloin viimeistään pitää lähteä, mitä suunnilleen on odotettavissa tulevana työpäivänä, voin laskea siitä irti. Seuraava päivä ei pulpahtele jatkuvasti mieleen kun sen on kunnolla käynyt läpi. Minun on helpompi keskittyä käsillä olevaan hetkeen kun tuleva on ”käsitelty”. Joskus kun olen elänyt kovan kuormituksen tai kiireen ja stressin alla, olen herännyt monesti aamuyön tunteina, ahdistuneena pyörittämään asioita. Ja niinkuin kaikki tietää, silloin ne vasta isoilta asioilta tuntuvatkin. Silloin varmaan tuli luotua tuo tapa, jo iltaisin ottaa aikaa, seuraavan päivän läpi vientiin. Sitten jos yöllä päähän päsähti uusi asia niin paperille vaan nopeesti (pois pään sisältä), ja koittaa rauhoittaa mieli tähän hetkeen. Useinhan meidän murheet ja ahdistavat asiat ovat menneessä tai tulevassa. Juuri tässä ja nyt meillä harvoin on hengen hätää.

Hain juuri toisen kupin kahvia. Sormissa ei ole enää tuntoa vaan käsi on puutunut kyynerpäästä alas asti. Kynä pysyy kuitenkin vielä kädessä. (Näin käy siis tosi usein kun kirjoitan, etenkin aamuisin). Kello soi että nyt olisi aika herätä… Tuli niin ihana kiitollisuus ryöppy! Miten kiitollinen olo, ettei ole kiire. Että olen siitä aamuyöllä stressaamaan heräilleestä, itsensä seinään juosseesta, poissa olevasta hermokimpusta, päässyt tähän pisteeseen. Herään aamulla ennen kuin kello soi, mutta virkeänä ja valmiina päivään. (tänään vähän säikkynä alkuun, mutta usein hymy huulilla).

Aloitan päivän omalla ajalla, rauhassa. Kävelen töihin tekemään työtä josta pidän. Edelleen samaan työhön mutta kiitollisuudessa ja rakkaudessa, stressin ja ahdistuksen sijaan. Sykkeet ei nouse matkalla tappiin, vaan pysähdyn usein näkemään kauneuden työmatkani varrella. Yleensä ”juttelen” työmatkani ajan. Itselleni, maailman kaikkeudelle, Jumalalle, sisäiselle viisaudelle, korkeammalle tajunnalle, kenelle vain. Kutsun sitä nykyään rukoukseksi, koska olen juuri niin rohkea ja omassa voimassani, etten enää anna sanojen tai nimien määritellä tekemisiäni. Aamun rukouksessani mietin usein kuinka uskomattoman paljon minulla on hyvää elämässäni. Käyn läpi suurimpia kiitollisuuden aiheita: terveys, perhe, koti… mutta myös niitä arkisempia, ”pieniä” kiitollisuuden aiheita… Kuten kevät, linnun taulu, sää, hyvät kengät, hymy huulillani,… niitä löytyy loputtomasti. Silloin kun olin aivan loppu, oli tosi vaikea nähdä hyvä ja kaunis. Olen niin kiitollinen että olen nyt tässä. Ja saanut oppia kuinka huolehtia itsestäni ja jaksamisestani. Mutta nyt ei pysy enää kynä kädessä, on aika lähteä töihin.

Rakkaudella ❤