5.5.2024

Väsymys. Onnellisuus. Kiukku. Turhautuneisuus. Rauha. Itseinho. Armollisuus. Negatiivisuus. Helpottuneisuus. Rentous. Hyväksyminen. Ilo. Aurinkoisuus.

Uskomatonta miten paljon tunteita, ajatuksia ja tapahtumia meidän hetkiin mahtuu. Olen ollut hereillä ehkä tunnin, ja nopeasti läpikäymällä mieleeni tuli jo noin monta tunnetta ja tilaa jotka ovat piipahtaneet luonani.

Me olemme kehomme, mielemme ja sielumme. Kokonaisuus jossa kaikilla osa-alueilla on tärkeä tehtävä ja sanottavaa.

Sanotaan että emme ole ajatuksemme (huh! onpa huojenta- vaa!), Mutta on oltava tietoinen ajatuksistaan, sillä niistä tulee jossain vaiheessa ehkä sanojamme. Sanat ovat jo lähempänä tekoja. Sanotaan myös että kannattaa olla tarkkana mitä ajattelee sillä niillä luomme todellisuuttamme.

Sanotaan että emme ole tunteemmekaan. Vaikka tuntisin nyt surua, en välttämättä ole surullinen ihminen. Vaikka kokisin olevani nyt täynnä vihaa, en ole vihainen ihminen.

Sanotaan myös, että kannattaa tiedostaa mistä tunnetilasta käsin toimii. Jos toimit ja elät matalalta, vaikkapa katkeruudesta tai pelosta käsin, voi olla vaikeampi saada elämäänsä keveyttä, iloa, rakkautta tai kiitollisuutta, jotka värähtelevät korkealla. Koska kaikki, ihan kaikenlaiset tunteet, kuuluvat elämään ja ovat yhtä tärkeitä olemassa, on hyvä oppia niitä tunnistamaan, kohtaamaan, kuulemaan niiden viestit, hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Jos olisin aamulla jäänyt kiinni ensimmäisiin ajatuksiini ja niiden ajatusten luomiin tunteisiin, olisi edessä kyllä pitkä ja tympeä päivä. Koen, että yksi tärkeimpiä taitojamme on opetella elämään tässä tunteiden vuoristoradassa. On ollut vapauttavaa ja elämääni mullistavaa antaa itselleen lupa tuntea kaikki. Ja antaa lupa sitten päästää irti. Jos olin äsken kiukussa, minun ei tarvitse olla sitä koko päivää. Puolisoni on joskus sanonut, että minun on kyllä mahdotonta välillä seurata, pysyä kärryillä missä mennään. Ja onhan se varmasti vaikeaa, kun toinen oli äsken kuin perseelle ammuttu karhu (sitten hän vähän hengittelee, käy sisäisen monologin päänsä sisällä, kysyy itseltään: mikä nyt oikeasti on? Kuulee, hyväksyy ja päästää irti), ja seuraavassa hetkessä hän onkin kuin toinen ihminen, kaikki hyvin ja hymy huulilla. Saati toisin päin: Ensin kaikki on rauhallisesti ja hyvissä fiiliksissä. Seuraavassa hetkessä joku asia, keskustelu, sisäinen trigger tms. saa toisen suuttumaan, itkemään tai muuten yleisen vitutuksen tai ahdistuksen valtaan… Juu, en ihmettele, että mielen liikkeitäni on välillä vaikea ymmärtää. Eihän niitä ymmärrä aina itsekkään. Mutta vielä huonompi vaihtoehto on kieltää itseltään nuo eri tunteet tai osa niistä. Olen sitäkin kokeillut ja lopulta siinä kävi niin, ettei mitään noussut pintaan. Kieltämällä itselleni tai muille epämiellyttävän tuntuiset tunteet, muurasin piiloon, huomaamattani, myös ne hyvän tai helpon oloiset tunteet. Sitten kun mikään ei tuntunut miltään, oltiinkin täysin tyhjiä. Oli myös mahdotonta vastaanottaa mitään tuon muurin läpi. Sille tielle toivon, etten koskaan palaa. Ja uskon että kanssaeläjäni valitsevat minut mieluummin niin ”pahimmillani” kuin ”parhaimmillani” kuin tyhjänä. Vaikka elämä kanssani olisikin kuin vuoristorataa. Sellaista vuoristorataa, jonka kyydissä voi kuitenkin ihastella myös kauniita maisemiakin, ja mahan pohjasta kutittaa kivasti eikä tarvitse kuitenkaan kauhuissaan huutaa. Että kun kyyti loppuu, haluaa heti uudelle kierrokselle, posket punaisena ja tukka tuulen tuivertamana, nauru mahan pohjassa kuplien… Joo, sellainen tunteiden tuulahdus haluaisin olla .

Olen opetellut sanomaan asioita enemmän myös ääneen. Ehkä se helpottaa elämää kanssani. Ja minuakin. Kun kuulen sanat ääneen tähän tyyliin: ”Mulla on ollut tänään jotenkin kiukkuinen olo itsessäni. Sori kun oon ollut vähä hankala.” tai ”mulla on ollut tänään ihan huippu fiilis koko päivän! Aamulla jo tiesin että tästä tulee hyvä päivä ” tai ”Ai että mua rupesi nyt ahdistamaan tuo työ juttu. Kyllä ärsyttää taas..” tälleen ehkä toisetkin pysyy mukana, eikä ota minun tunne juttuja niin henkilökohtaisesti. Useinhan jos puoliso on vaikka super pahalla tuulella, sitä automaattisesti miettii; ”mitähän minä oon nyt tehny väärin”. Vaikka aina ei kyse ole minusta. Itse asiassa aika harvoin on. Jos mietin omia kiukkuja ja ärsytyksiä niin vaikka alkuun näyttäisi ja itsekkin ajattelisin, että puoliso tai kuka vaan toinen ärsyttää. Tai toisen tekemiset ja sanomiset kokee loukkaavina niin loppuviimein, hyvin usein, kyse onkin minusta. Minun ”puutteista”, triggereistä jotka laukaisee oman trauman tai muusta sellaisesta. On ihan hitokseen palkitsevaa hoksata, että: ”Hei! Siksihän mua tää asia ärsyttää kun…. (ja joku sisäinen juttu, esim. lapsuudesta asti seurannut uskomus, huono itsetunto, olen itse toiminut samoin kuin toinen nyt ja tunnistan sen toisen kautta tms.). Palkitsevaa se on etenkin siksi, kun tiedän että silloin asia yleensä lähtee ratkeamaan. Jo se, että hoksaa, mistä on kyse, alkaa yleensä poistamaan ongelmaa. Ja siksikin on palkitsevaa hoksata että kyse on minusta, kun tiedän etten voi muuttaa toisia, mutta itsessäni voin tehdä työtä. Ja yleensä, kun itsessäni tapahtuu muutos, ympäristö lähtee muuttumaan mukana. Hitaasti mutta varmasti.

Mutta siis apua! Tänään on sunnuntai ja vapaapäivä. Nyt kun töihin lähtö ei katkaise tätä kirjoittamisen riitaa, eikä käsikään näköjään puudu, tämähän lähti aivan laukalle. Mistä ees aloitin kirjoittamaan….

Niin, siitä että voimme olla yhtäaikaa niin paljon kun emme anna ajatustemme emmekä tunteidemme määritellä meitä. Uskon, että ajatuksiamme voimme oppia ohjaamaan haluamaamme suuntaan. Se, mihin keskitämme huomiotamme kasvaa ja ottaa tilaa elämässämme. Tunteitamme voimme oppia kuuntelemaan ja käsittelemään. Voimme oppia hyväksymään kaikki tunteet ja itse valita, kuinka kauan vietämme aikaa tietyssä tunnetilassa. Kiitollisuuden harjoittamisen kautta, olen itse oppinut paljon tunteiden ”hallinnasta”. Turvallisuuden tunteen kasvaessa, myös vaikeat tunteet on ollut mahdollista kohdata. Ja tuon ”varjotyön” tai tunnetyön kautta ovat monet ovet myös avautuneet rakkauteen ja valoon.

Mitä enemmän teen työtä itseni kanssa, sitä paremmin ymmärrän, että minulla on itselläni langat käsissäni. Mitä enemmän ymmärrän omin mieleni maisemia sitä vähemmän ulkopuoliset asiat hätkäyttää mielenrauhaani. Alan tunnistaa myös muissa ihmisissä heidän matkaansa. Jokainen kulkee omaa polkuaan ja pystyy toimimaan ja ymmärtämään asioita omasta tilastaan ja paikastaan käsin. On helpottavaa kun hyväksyy sen, että kaikki me toimitaan omasta henkisestä tasostamme käsin. Minun tehtäväni on kulkea omaa polkuani ja kasvaa itse. En voi tehdä sitä kenenkään muun puolesta. Kun joku vaikkapa huutaa minulle kuinka tyhmä olen, ei se kerro minulle mitään älykkyysosamäärästäni. Se kertoo minulle jotain huutajasta, ja hänen henkisestä tilastaan, jos siitäkään.. Kaikessa ei ole kyse minusta, ja se on huojentavaa. (P.S. Minulle ei ole kukaan tainnut huutaa ”tyhmä!”… paitsi ehkä lapset pienenä kun olen jotain kieltänyt ja ollut ”tyhmä äiti”).

Olen nyt höpissyt ajatuksista ja tunteista. Entäpä kehomme. Emme mielestäni ole sekään. Kehomme on kuin temppeli jossa kaikki asuu. Kehomme saa meidät tuntemaan monia tunteita ja säilöö niitä myös itseensä. On ollut oleellista ymmärtää ettei me voida eritellä meidän kehoa ja mieltä. Ne ovat minun mielestä täysin symbioosissa. Keho-mieli yhteys, siitähän meille aina kerrotaan. Ja se on minusta hyvä myös ymmärtää ja elää. Kun kroppa on väsynyt, ei mieli välttämättä ole. Mutta kehon kautta myös mieli viestii meille paljon asioita. Kun olin aivan uupunut, menin lääkäriin koska rintaa pisti. Ei löytynyt vikaa sydämmestä. Vaikka tunsin oireen täysin fyysisenä oli se viesti mieleltäni. Nyt riittää.

Kehoa ja mieltä ei voi erottaa toisistaan. Se on hyvä muistaa myös silloin, kun meinaat vaikkapa jättää väliin aterioita, juot liian vähän vettä ja tukit itseesi sokeria, transrasvaa, E- aineita, alkoholia, tupakkaa tai muita päihteitä. Miksi satutat itseäsi? Kaikki tuo, liittyy ja vaikuttaa vahvasti myös mieleesi.

Me olemme Mieli, Me olemme keho. Me olemme Sielu…. Hoidetaan meitä. Rakastetaan kaikkia meidän puolia. Ei niitä voi erottaa. Onko siinä järkeä, että meditoi ja tekee tunne työtä. Hoivaa ja rakastaa henkistä puolta ja samaan aikaan rankaisee kehoaan vaikkapa unohtamalla pitää siitä huolta. Tai että hioo fysiikkaa tikkiin, syö terveellisesti, liikkuu, lepää, ravitsee, palautuu… mutta tuntee syvää tyhjyyttä ja merkitsemättömyydentunnetta kun ei ole yhteydessä itseensä, sieluunsa. Tasapaino elämässä.

Kehoyhteys. Mielen rauha. Sielunhoito… Älä unohda itseäsi. Mitään Sinussa.

Rakkaudella ❤